Karu totuus

Kuherruskuukaudet päättyy aina arkeen. Meillä on tuota kuherruskuukautta yritetty pitkittää, mutta kyllä se nyt on viimein päättynyt täälläkin. Kaikkien muiden kissat ja eläimet ylipäätään on aina kuvauksellisia, aina pörröisiä ja aina ihania. Ei meillä vaan.

Viimeinen viikko on mennyt lähinnä rikkoutuneita tavaroita korjaillessa ja poliisina toimimisena. Auliksen kohellussaldona on mm. rikkoutunut täysin valmis palapeli (jonka kaikessa fiksuudessani nostin korkeimmalle paikalle koko kämpässä, mutta sekään ei riittänyt), kaksi korkeaa kaatunutta cd-tornia (cd-levyjä täynnä, tietysti), yhden (ja kämpän ainoan elävän) kasvin totaalinen tappo ja kaiken mahdollisen irtotavaran pureskelu ja tuhoaminen. Argh! Onneksi mikään ei ole korvaamatonta tavaraa, mutta silti.

Aulis muikeana, "emmää mitään tehny!"

Sitä myös ymmärtää, ettei nuo pahuuttaan tee pahojaan, kunhan vain ovat uteliaita ja touhukkaita. Mutta miten vaikeaa on liikkua pudottamatta mitään hyllyiltä tai pöydiltä? Onneksi paha tuuli laantuu sillä hetkellä kun karvapallerot tulevat syliin täysin tietämättöminä aiheuttamastaan häslingistä. On ne siltikin ihania.